”Ei ole hankalia polkuja, on vain huonoja pyöräilijöitä. Eikä ole huonoa keliä, on vain vääriä varusteita. Retkellämme oli silti aika haastava reitti ja äärimmäinen keli. Meidän oli tarkoitus pyöräillä Pallakselle asti, mutta alamäki kutsui jo Montellilla.”

Haaveilimme kaverin kanssa monta kuukautta bikepacking-reissusta Pallaksen tunturimaisemiin, mutta lähtö vain siirtyi ja siirtyi. Työt haittasivat harrastamista tai tähdet olivat väärässä asennossa. Viimein päätimme lähteä, vaikka viikonlopun sääennuste oli kaikkea muuta kuin lupaava.

Lähtöpaikan valinta ei ollut suoraviivaista. Ajoimme ensin Hettaan, mutta hiekkatie oli suljettu puomilla. Päädyimme starttaamaan Ketomellasta. Hietajärvellä piti päästä käymään. Ennen lähtöä keitimme pressot parkkipaikalla ja välppäsimme kamat runkolaukkuihin. Täyden yöpymisvarustuksen ja parin päivän sapuskojen sovitteleminen pienikokoisen pyörän runkoon oli yllättävän hikinen homma. 

Päivä oli jo pitkällä, kun vihdoin liikahdimme kohti tuntureita. Jyrkän ylämäen tunkkaaminen meni leikiten auringonpaisteessa ruskan värejä ihaillen. Huipulla alkoi sataa. Tässä vaiheessa meillä ei vielä ollut reittisuunnitelmaa, mutta päätimme kurvata kohti Tappuria. Suunnittelimme pystyttävämme teltan ja ajavamme iltalenkin ilman laukkuja.

Tappurissa unohduimme istumaan autiotuvan terassille moneksi tunniksi. Puhuttavaa riitti, satoi eikä huvittanut lähteä liikkeelle. Onneksi evästä oli paljon, koska ruoka maistui. Lopulta laitoimme teltan pystyyn ja kävimme vain iltakävelyllä ennen unia. Yleensä ajamme paljon ja unohdamme syödä, joten tämä käänne yllätti. 

Seuraava päivä olikin sitten enemmän sitä normaalia. Lähdimme kohti Pallasta kaatosateessa.

Parin tunnin jälkeen vettä oli yhtä paljon kuorivaatteiden alla ja päällä. Hannukuruun asti polku oli mukavaa ajettavaa, sitten alkoi loputon tunkkaus. 

Polut olivat muuttuneet puroiksi ja ajaminen tuntui helpommillakin pätkillä mahdottomalta. Kulkijoiden askeleet ovat vuosien varrella jättäneet rakkaan poluntapaisia, mutta kivet pysyvät kivinä. Niitä riittää kerosta toiseen. 

Mietiskelin monta kertaa, kuinka paljon kevyemmin reitin olisi kulkenut juosten. Juostessa ei tarvitse kantaa pyörää. 🙂

Vesipullojen täyttäminen unohtui eikä sateessa huvittanut pysähtyä syömään. Maisemia ei näkynyt. Kädet olivat tulessa monen tunnin pyörän raahaamisen jälkeen. Paleli. 

Päätimme ajaa Montellilta alas Vuontispirtille, vaikka se tuntuikin luovuttamiselta. Alamäessä alkoi paistaa aurinko. Iho oli silti märän tuntuinen ja rusinaisen ryppyinen vielä kolme tuntia sen jälkeen, kun olin vaihtanut kuivaa vaatetta päälle.

Kaveri kävi poimimassa meidät auton kyytiin Vuontispirtiltä ja lupasi tarjota syksymmällä uuden kierroksen – olihan hän alunperin tätä reittiä suositellut. Silloin ajetaan Pallakselle tai jopa Ylläkselle asti. 

On hienoa, kun ei tarvitse tehdä tyhmyyksiä yksin. Kiitos Raili seurasta!